Mulle riittää kyllä

Asuin aiemmin vuosia suuressa ja kauniissa vanhassa talossa, loistavalla paikalla. Eron ja ulkomaille lähdön myötä lähdin sitten siitä.  Talossa oli aivan sairaan kylmä ja hirvittävät lämmityskustannukset, ja voin koko ajan huonosti joten en varsinaisesti jäänyt kaipaamaan.

Muutaman kerran olen törmännyt vanhaan tuttuun, keskustelu on mennyt suunnilleen näin:

Tuttu: Moi, pitkästä aikaa. Oot sitten tullut takaisin. Missäs asut nykyään?
Minä: No tuossa ihan keskustassa, senioritalossa.
T: Ai jaa, no sehän on…öö…hyvällä paikalla! Joo, pääsee kätevästi kolmipyörällä Saleen hakemaan Tena-ladyjä.
M: Älä muuta sano. Ja tosi kiva kämppä.
T: Nehän on kaupungin? Varmaan vuokrakin on ihan kohtuullinen. Aivan, siellä muiden surkimusten seassa täyttelen asumistukihekemuksia ja potkin sohvapöydän alle kertyneitä kaljatölkkejä.
M: No kyllä tosiaankin. Mutta ei oo neliöitäkään hirveesti.
T: Niinpä tietenkin. Mutta mitäpä sitä enemmällä tilalla oikeastaa tekeekään. Kuule, entisenä linnanrouvana keksin miljoona erilaista käyttöä tilalle.
M: Niinpä! Saunakin on ja kerhotila.
T: Ai jaa! Siellähän voi sitten…vaikka järjestää jotain…yhteistä. Niinpä, mutta seniorijumppa on juuri torstai-iltaisin kun olin ajatellut viikottaisia bakkanaaleja, ja muina iltoina olenkin A-A:ssa.
Ydinhavainto näistä kaikista samankaltaisista keskusteluista on se, että joidenkin mielestä minulle riittää pieni rivitaloasunto senioritalossa, vaikka heille itselleen se olisi riittämätöntä ja noloa. Itse voin sanoa mikä minulle riittää, mutta kun joku muu esittää moisia arvioita, on se jokseenkin  loukkaavaa. Yksikin näistä on rakentanut pari vuotta sitten talon ja ajaa tuliterällä Toyota Land Cruiserilla. Ehdottaisinko hänelle, että ‘muuta sinäkin kuule rivarinpätkään ja vaihda tuo landcruiseri vaikka farmaricorollaan vuosimallia 2002, se kyllä riittää sulle mainiosti’?

Etana ei ole kummoinen lemmikki, mutta kuulemma parempi kuin ei mitään. 

SENIORI!

Tämä seniorijuttu alkoi siitä, kun olin ilman asuntoa tullessani ulkomaankeikalta. Ei ollut työtä eikä juurikaan rahaa. Asuin ystäväni vintillä ja täytin sähköisiä lomakkeita. Etsin asuntoa, mikä oli erittäin hankalaa johtuen maksuhäiriömerkinnästä.  Sitten keksin ottaa yhteyttä kaupungin asuntotoimistoon. Täytin hakemuksen ja hämmästyksekseni sain heti kutsun katsomaan yksiötä mitä parhaimmalla paikalla senioritalossa.

Minua huvitti. Täällä papparaisten ja mummeleiden kanssa sitten asuisin. Tassuttelisin saunaan vuorollani crocseissa ja paksussa kylpytakissa. Laittaisin petuniapenkin ja kirjoittaisin taksin numeron isolla tuulikaapin seinään. Soittaisin talonmiehelle kun pitää vaihtaa lamppu ja pitäisin silmällä naapureita pihanpuoleisen ikkunan verhon raosta.

Asunto oli pieni, mutta käytännöllinen, valoisa ja viihtyisä ikkunaseinineen ja pikku patioineen. Pinnat oli uusittu edellisen asukkaan lähdettyä. Keittiö oli täydellinen ja kylppäri supersiisti! Vain alkuperäinen 80-luvun muovilattia oli epäilyttävä. Sain asunnon ja olin järkyttynyt. Näytinkö todella asuntosihteerin mielestä niin ryppyiseltä, että kuulun tänne? Myöhemmin tajusin, että 55-vuotias on seniori. Täyttäisin pian.

Paluuta ei ole, joten katsotaan miten käy.